Elokuvahistorian ensimmäiset elokuvat herättivät paljon hämmästystä. Ihan aluksi katsojista tuntui ihmeeltä, että arkisia asioita pystyttiin tallentamaan filmille ja katsomaan liikkuvana kuvana.
Pian liikkuvalta kuvalta kaivattiin kuitenkin enemmän ja elokuvakameralla alettiin tallentaa visuaalisia temppuja, yllätyksiä ja esityksiä. Näitä kutsutaan nykyään attraktiivisiksi elokuviksi. Tällaisia elokuvia esitettiin esimerkiksi sirkuksissa ja teattereissa muun ohjelman lomassa.
Tosin aika varhain elokuviin ilmestyi myös kerronnallisia elementtejä ja narratiivisuus ohitti attraktiivisuuden. Attraktiivisuus ei kuitenkaan kadonnut elokuvista vaan siitä tuli elokuvan yksi ominaisuus muiden ulottuvuuksien lisäksi.
Samoin kuin varhaiset attraktiiviset elokuvat, nykyään kokeellinen elokuva ja siihen lukeutuva mediataide pyrkii herättämään ihmetystä – sekä myös syvällisempää ajattelua.
Mediataide heijastaa kokemuksiamme maailmasta. Tunne maailman pirstaleisuudesta näkyy elokuvien rakenteessa ja sisällössä. Kokemukset maailmasta ovat moniselitteisiä ja kaukana ehjien kertomusten maailmasta. Elämä tuntuu paljon ristiriitaisemmalta ja kompleksisemmalta kuin perinteisissä tarinoissa.
Mediataide kertoo usein juuri toisin kuin television ja elokuvien valtavirta. Melko usein mediataide käsittelee ihmisen sisäisiä tuntoja ja tuntemuksia. Mediataiteessa voidaan keskittyä esimerkiksi yhteen ajatukseen tai hetkeen.
Mediataide voi olla vitsikästä ja viihdyttävää, mutta myös vakavaa. Yleensä se jättää katsojalle paljon tulkinnanvaraa, erityisesti silloin kun taiteilija ilmaisee ajatuksiaan jonkun metaforan kautta. Tällöin teoksessa kerrotaan vertauskuvallisesti jostain asiasta. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi vanha, kuivunut puu voi kertoa ihmisen vanhuudesta tai taivaalla liihottava lintu vapaudesta.
Yksi kuva voi luontevasti kertoa hyvin abstrakteistakin asioista. Katsoja tulkitsee niitä aina oman ymmärryksensä mukaan. Yhtä paljon kuin teos heijastaa maailmaa, se heijastaa myös teoksen tekijän ja vastaanottajan ajattelua.
Teoksen tulkintaan liittyy yksi elokuvallisen kerronnan peruselementti eli montaasi. Montaasin ajattelua kehittivät erityisesti 1900-luvun alun neuvostoliittolaiset elokuvantekijät.
Lyhyesti sanottuna montaasi tarkoittaa leikkausta. Montaasin pääidea on kuvien välissä oleva ns. tyhjä tila. Tämä tyhjä tila täyttyy katsojan omista ajatuksista. Teokset alkavat elää, kun katsojan ja teoksen välissä on vuorovaikutusta.
Esimerkki kahdesta erilaisesta montaasista: Jos ensin näytetään kuvaa pienestä lapsesta ja sen jälkeen kuvaa vilkkaasta risteyksestä, katsoja alkaa yhdistää nämä kaksi asiaa toisiinsa ja saattaa huolestua lapsen puolesta. Jos samaan kuvaan lapsesta yhdistetäänkin kuvaa leijoista taivaalla, vaikutus on täysin toinen. Katsojan mieleen saattaa tulla ajatuksia lapsuuden huolettomuudesta.
Montaasia voi olla myös kuvan ja äänen välillä tai äänien välillä. Kuvan ja äänen tai sanojen keskinäinen riippuvuus voi vaihdella hyvin paljon. Ne voivat olla tarkasti synkronisia, jolloin puheella tuetaan kuvan esittämää maailmaa. Tai puhe ja kuva voivat kulkea omia ratojaan ja niiden yhdistelmästä syntyy täysin oma ilmaisullinen kokonaisuus.
Kokeelliseen elokuvaan ei liity samanlaisia kerronnallisia sääntöjä ja rajoitteita kuin juonelliseen tarinaelokuvaan.
Kokeellisessa elokuvassa kerronta voi sisältää yllättäviä mielikuvia ja nopeita siirtymiä ajasta ja paikasta toiseen. Kokeellisen elokuvan logiikka saattaa myös muistuttaa unta.
Tyypillistä kokeelliselle elokuvalle on, että niissä elokuvalliset ilmaisukeinot ja tyyli korostuvat tarinallisuuden kustannuksella. Elokuvan kestokin voi olla lähes mitä vaan. Kokeellisessa elokuvassa tapahtuma voidaan esimerkiksi esittää yhtenä otoksena ja sen kestoisena kuin se kameran edessä tapahtuu, ilman leikkauksia ja ajan tiivistämistä.
Jos elokuvaa ei leikata ollenkaan, kannattaa panostaa hyvään ideaan ja ennakkosuunnitteluun. Myös kuvakulmia ja kohteen rajaamista on hyvä miettiä etukäteen. Kuvalla ja äänellä sopii vapaasti leikkiä ja kokeilla!